Ikkunan, ison ikkunan, edessä mä katselen pihalle ja pureskelen kynsienjämiäni. Välillä musta tuntuu, että mä näen tuttuja kaduilla. Jollakin miehellä on liian ruskea tukka, jollakin naisella liian kimakka nauru. Mulla joskus liian paha päivä. Mutta sinne, kauas, ne joskus jäi. Eikä ne palaa. Ne jäi sinne, ne jätettiin sinne... tai ne lähti. Miks lähtö tuntuu aina pahimmalta? Kun joku toinen lähtee... vitun paskiaiset. Petturipaskat. No mutta jotkut palaa. Mä palasin.
Jonathan saapuu hiljaa huoneeseen. Se vaan köhäisee kun se asettuu pöydän taakse. Se sivelee karhealla kädellään mahonkisen pöydän reunaa ja nostaa katseensa muhun. Istuudun ikkunalaudalle, odottaen mitä Jonathanilla olisi sanottavaa. Katselemaan sen siististi leikattua tukkaa.
"Mitäs olet tykännyt?" se kysyy. Oletan sen tarkoittavan vaikka mitä. Oletuksista valitsen mun uuden, hienon työni.
"Tykännyt."
"Kaipaatko haasteita, enemmän palstatilaa, palkkaa?"
"Kaikki on hyvin."
"Jaa, vielä on toi ääni kellossa. Mun pitäis kai olla tyytyväinen," Jonathan hymyilee.
"Niin. Tän keskustelunko takia sä kutsuit mut tänne? Kai sä tiedät, että mä joudun maksattaan sulla mun matkani nyt?"
"Joo, ja vähän muitakin matkoja. Mä lennättäisin sut Manhattanille."
"Mitä?" hihkaisen. Vittu, Manhattanille. Kyllä mä tietty tekemistä sielläkin keksisin. "Mitä mä Manhattanilla tekisin?"
"Menisit Guide O:n sisarlehden PromO:n julkaisutilaisuuteen. Näyttäytyyn ja vetään vähän kokkelia, siitähän sä tykkäät."
"Yritätkö sä vittuilla, Johnny?"
"No kai sä lähdet?"
"Joo, kai mun on pakko," huokaan ja menen istumaan mahonkisen pöydän reunalle.
Ojennan käteni ja Jonathan antaa siihen kaksi lentolippua;
"Meno-paluu kahdelle hengelle. Ettet joudu oleen yksin."
"Mäkö yksin, voi vittu, Johnny," kiroan pulistellen päätäni, "Etkö sä lähde?"
"En mä tällä kertaa pääse, ikävä kyllä. Mutta Kit on siellä vastassa sitten. Laittaa sut hotelliin ja sillain."
"Kit! Voi helvetti, ihan kuin mä sillä naisella tekisin yhtään mitään," kivahdan. Lasken ylävartaloani kohti Jonathania ja lähestyn sen kasvoja huulillani; "En mä Kitillä mitään tee."
"Usko pois," Jonathan sanoo ja nostaa karhean kätensä mun leualleni; "sä tarvit sitä. Ilman sitä sä olisit Manhattanilla pers-aukisena kuin viime kesän orava."
"Toi ei ole mikään sanonta," sanon ja nousen pöydältä. "Okei, oliko muuta?"
"Ei muuta kuin, että pidä hauskaa. Anna laskus Karenille, se hoitaa sun matkakulus."
"Kiitti, Johnny," kujerran.
"Mikäs tässä. Mutta en mä tajua miksi sä muutit täältä Lotus Gardeniin."
"Ei sun tarvikaan tajuta, Johnny."
"Ei kai sitten. Soitellaan taas, Shangri."
"Soitellaan, joo."
Kaiva sihteeri-Karenille kuittini matkoista ja kas, mun ei tarvitse huolehtia niistä enää. Ihan vitun kätevää. Ei Karen mua oikein tunne vielä niin kuin ei suurin osakaan Guide O:n väestä. Jonathan mut tänne toi ja on tutustuttanut mut tarpeelliseksi nähneensä porukan kanssa. Eli ei ainakaan vaimolleen ja lapsilleen. Mä olen nähnyt ne joskus toimistolla, ne on niin suloisen tietämättömiä muusta maailmasta. Niin kuin varmaan tämän lehden koko porukka. Ellei ne ole samanlaisia kuin herra toimitusjohtaja.
Kymmenen kerrosta käsittävän rakennuksen ulkopuolella mä vaan tuijotan ympärilleni. Miten on mahdollista, että mä olen päässyt tähän pisteeseen? Mä voin ottaa saastuttaja-taksin ja ajella sillä melkeinpä mielin määrin, minne tahansa. Mä voin sanoa sille taksikuskille, että Jonathan Clarke maksaa. Okei, ehkä se ei tietäis kuka se on tai sitten se ei uskois mua. Mutta periaatteessa; mä voisin tehdä niin. Seuraavan taksin lähentyessä mä huidon niin, että saan vallattua sen itselleni. Greenville on ihan nätti kaupunki, mutta jotenkin mä tahdon nyt takaisin mun uuteen kotiini.
Hidalgo hymyilee mustien aurinkolasiensa takaa kysyessään määränpäätä. Kerron sille ja mietin heti, oliko se virhe. Mä olen nähnyt tuollaisen hymyn joskus ennenkin. Tarkkailen sitä. Taustapeilin kautta se yrittää keskustella mun kanssani. Mun toinen käteni hamuaa rikkinäisten farkkujen rei´ille tekemään niitä suuremmiksi. Tuijotan sitä äijää ja huomaan miten mun hampaani alkaa kaliseen. Se ite on jo hiljentynyt, varmaan tajutessaan etten mä aio sanoa sille yhtään mitään. Kai se hämmästyy kun mä sitten avaankin suuni ja käsken sen jättään mut jo juna-aseman luona. Maksan sille nopeasti ja just, kun olen paiskaamassa oven kiinni se ukko sanoo: "Hei, nyt mä tiedän kuka sä olet."
Jään kuuntelemaan sen omaa vastausta sydän pamppaillen.
"Sä olet se Shangri, siitä lehdestä."
"Joo," sanon ja lyön oven lopulta kiinni. Loppumatkan matkustan junalla, puhumatta kenellekään ja katsomatta kehenkään.
Avaan oven kilisevin avaimin. Mä odotan näkeväni Ginan sohvalla jonkun äijän kanssa, mutta näenkin siinä vain Ginan. Se lukee sohvala jotain lehteä, toinen jalka nostettuna selkänojan päälle.
"Ai, moi!" se huikkaa mulle lehtensä takaa vilkaisten. Jätän avaimet pienelle ruskealle pöydälle eteiseen.
"Moi," sanon, "Mulla on meille lentoliput Manhattanille."
"Mitä?" Gina nousee ja katsoo mua hämmästyneenä.
"Joo, ens viikonloppu olis sitten siellä. Jotkut lehtipileet."
"Okei! Hienoa. Mun pitää vaan tarkistaa onko mulla töitä."
"Ihan kuin se sua estäis."
Astelen jääkaapille ja lasken lentoliput meidän keittiön kromiselle baaritiskille. Juodessani appelsiinimehutilkan tölkistä, mä ihailen meidän hienoa asuntoa. Mä en olisi ikinä uskonut pääseväni tällaiseen paikkaan asumaan. 17-vuotiaana tuskin uskoin pääseväni edes käymään näin hienossa asunnossa. Mutta silloin tilanne olikin vähän eri kuin nykyään.
Gina menee istumaan ikkunalaudalle. Siihen mahtuu yksi jos toinenkin ihminen istumaan. Ginan takana avautuu näkymät kaupungin vihreään puistoon koirankusettajineen ja itsensäpaljastajineen. On ne näkymät ihan kauniit. Kai. On, on. Mutta olen mä niitä jo jonkin aikaa katsellutkin. Ginan ilme kertoo nyt kuitenkin halusta kuulla lisää Manhattanista.
"Normaali reissu se on, kyllä sä nämä jo tiedät."
"Mutta ei Manhattan ole ollut ikinä näin lähellä!" Gina hymyilee.
Miten musta tuntuu, että se on asiasta enemmän innoissaan kuin minä, asianomistaja. No, antaa sen olla. Mä menen suihkuun sanomatta mitään. Vasta tullessani sieltä huomaan Ginan lukeman lehden; "Koska sä Gina olet alkanut Guidea lukemaan?"
"No olenhan mä sitä selaillut niin kauan kuin sä olet siinä ollut."
"Ai jaa..." mutisen ja istahdan sohvalle. Kastelen lehden hiuksista valuvalla vedellä. Katson omaa kuvaani sivulla 86. Hetken tuijotettuani menneisyyden haamua heitän lehden menemään ja nousen. Gina kurtistelee kulmiaan.
"Mutta sehän on hieno juttu!"
"Mikä?"
"Se, että sulla on noin hieno työ."
"Niin onkin, niin onkin... Mä en vaan kestä tuttuja naamoja."
"Häh, asuthan sä munkin kanssani!" Gina lirkuttaa ja halaa mua laihoilla käsillään. Taputan sitä käsivarrelle; "Sä oletkin jotenkin oudolla tavalla ihan eri asia."
Se tanssi pöydällä Greenvillen Peyotessa. Se heilutteli laihoja, ruskeita jalkojaan lasisella pöydällä, kun mä kuulin sen koron kolahtavan siihen pöytään. Käänsin katseeni Jonathan Clarkesta Gwen Gina Christine Blackiin, yhteen vanhoista menneisyyden haamuista. Sen vihreät smaragdisilmät porautuivat mun amfetamiinista laajentuneisiin pupilleihini. Mä en voinut uskoa sen olevan totta. Viisi sekuntia myöhemmin me juteltiin naistenvessan oven edessä vedellen nappeja napaan. Mutta siitäkin on jo niin kauan.
"No mutta, mitenkäs sun päiväsi?" kysyn haluten esittää ystävällistä ihmistä.
"No kun kerran kysyit... Dan kävi meillä."
"Ja sä annoit mun istua meidän sohvalle, jonne te olette jo ehtineet ruiskuttaa rakkauden nektarianne" draamaan.
"Ei sentään. Mä unohdin kalsarini kaupalle niin se ystävällisenä miehenä toi ne mulle."
"Tietenkin, niin. Mikä herrasmies. Olkaa varovaisia, ettei levyt naarmutu", neuvon viisaana naisena.
"Turha siinä yhtän viisastella, LSD. Mutta olethan sä Danin nähnyt, sitä on yllättävän vaikea vastustaa."
"Joo niinhän sä olet itsellesi vakuutellut. Ajattelin jos pitäis vaikka kokeilla," pelleilen.
"Älä viitti. Pidetään nyt kerrankin miehet vaikka ihan ittellämme vaan. Sitä paitsi mä luulen, että se Dan on tainnut vähän ihastua muhun."
"Paska juttu sille."
"Niinpä."
Ginan mustat hiukset kiiltelee ilta-auringossa, joka kimaltelee meidän aakeista laakeista ikkunoista sisään, täyttäen koko suuren olohuoneen valollaan. Kimmeltäen oranssille matolle, lämpimille seinille, lasisille koriste-esineille. Gina raapii kättänsä ja kysyy; "ylihuomenna sitten lähtö, vai?"
"Joo, älä pakkaa liikaa mukaan. Kit on meitä vastassa ja hankkii meille kaiken tarvittavan."
" Kit..." Gina maistelee tutuhkoa nimeä huulillaan, "Siis se nirppanokka, brunette työnsankaritar, vai?"
"Juuri se."
Kit ojensi mulle kätensä katsoen mut läpi päästä varpaisiin, tutkien mut tarkasti ikään kuin tautien varalta. Mun päässä huimasi ja mun käsi tärisi kun kättelin sitä. Se vei mut hotellille, jonka nimeä en vieläkään muista ja ojensi mulle luottokortin ja avaimen. Mun katseeni kiinnittyi Kitin tuuheaan kiharapehkoon sekä sen ärsyttävään, sössöttävään suuhun. Sen huulet liikkui tuskin ollenkaan kun se puhui. Sen ässä suhahti aina sen hampaiden ja kuolan välistä. Mä en sanonut sille enää mitään. Sen viimeiset sanat mulle oli; "Mä en tiennytkään Jonathanin palkkaavan nykyään narkkareita."
Voi vitsi, kuinkahan moni tiesi Jonathanistakaan sitä mitä mä tiesin. Tosin ehkä se ei ollut vaarallisinta tietoa mitä mun pikku pääni pitää ja on pitänyt sisällään. Katson Ginaan ja ihmettelen, miten se voi näyttää niin viattomalta nykyään. Sen farkkusortsit ja risainen t-paita ei ehkä ole kaikkien mielestä niin kovin viaton näky, mutta nytkin se juo maitoa. Jotain vitun maitoa! Ja se on silti sama ihminen kuin vuosia, vuosia sitten.
Kerron Ginalle meneväni huoneeseeni kirjoittamaan. Ovi näiden huoneiden välissä on ovi kahteen eri maailmaan. Puhtoisesta olohuoneesta suoraan haisevaan helvettiin. Siis todellakin haisevaan. Mä en todellakaan siivoa huonettani viikon välein. Seinät on vuorattu eri värisillä kankailla, pölyttämässä ilmaa vielä lisää. Lattialla on likaisia ja puhtaita vaatteita, pullonkorkkeja ja jopa yksi puoliksi tyhjennetty vodkapullo. Laitan sen sivuun myöhempää varten. Sitten kaiva farkkujeni taskusta pienen pussukan valkoista jauhetta ja pian olen taas onnellinen.
Mun sormet hakkaa koneen vitun pieniä nappuloita. On mulla ainakin ihan helvetisti asiaa maailmalle! Pyörittelen sätkää huulillani ja järkytyn aina välillä savun määrästä. Ginakin kai aina välillä potkii mun oveani käskien avaan ikkunan. Vittu avatkoon omansa jos kokee sen ongelmana. Ei, älkää käsittäkö väärin rakkaat luteilijat, mä rakastan Ginaa. Se laiha kusipää tietää mun salaisuuteni ja mä tiedän sen. Ja silti meidän pitää hymyillä maailmalle kertoen meidän nuoruudesta, jota ei ikinä ole ollutkaan. Ensirakkauksista, neitsyydenmenetyksistä ja ekoista känneistä joita ei ole tässä maailmassa koskaan tapahtunutkaan. Se on mun viholliseni, koska se voi mennä ja laittaa mut pois päältä. Ja mä voin tehdä sille samalla tavalla. Mutta kumpikaan ei koskaan tekis niin, koska sitten meillä ei olisi enää ketään muuta. Enää koskaan, ikinä. Ei tällä tavalla.
Mä istuin sen miehen viereen kuiskaten sen korvaan haluavani panna sitä. Gina kiersi sen miehen kaverin viereen hieroen sen reittä. Ne osti meille valtavat määrät drinkkejä - mitä ikinä me tahdottiin. Innoissaan ne nikkaili toisilleen silmää uskoen saavansa sinä iltana nuorta pillua. Monen tunnin jälkeen me kikatellen ja horjahdellen käveltiin raha-automaatin kautta sen toisen miehen pilvepiirtäjä-asuntoon. Me kaadettiin niiden suuhun baarikaapin kuohuviiniä ja niiden seipäät oli ihan pystyssä, kun ne uskoi saavansa harvinaista herkkua. Niiden sammumiseen meni yllättävän kauan aikaa, mutta kyllä se vihdoin tapahtui. Mä otin hoidokkini valtavat rahamäärät sen pussista ja Gina vei sen äijän kämpästä älppärit, korut ja hopeiset valokuvakehyksetkin. Meidän saalis oli melkoinen eikä me itsekään meinattu eka uskoa tuuriamme. Me heitettiin vielä niiden avaimet menemään sen iltaisen kapakan läheiseen roskikseen. Aamulla herättyään ne ei tienneet mitä tehdä - ja me oltiin jo lentokoneissa.
Mä olen saanut valmiiksi pari sivua paskaa. Mutta Jonathan suorastaan rakastaa mun paskaani. Se välillä pyytää lähettään sille paskaa paketissa ihan huvin vuoksi. Sitä huvittaa mun kurapaskani eikä se ilmeisesti ole ainoa. Mun paskani ansiosta mä maksan vuokraa hienosta kämpästä Lotus Gardenin keskustassa, matkustan ympäri maata ja välillä vähän sen ulkopuolellakin ja paskani ansiosta saan laitettua lisää paskaa suonistani sisään. Mun paskani ansiosta mä tapasin Ginan uudelleen. Mä vaan luulin, että se oli vielä Gwen.
Sammutan huoneeni valon ja menen helvetinportista ulos. Kaappaa meikkipussini ja kurkin olisiko Gina vielä hereillä. Sitten sohvan takaa kuuluu ääni: "Mitä sä oikein hiippailet siellä? Tajuatko sä yhtään miten se savu haisee täällä?"
"Joo. Mitä sä siellä sohvan takana teet?" ihmettelen. Sitten sohvan takaa nousee myös toinen tumma pehko. Alaston miesvartalo. Mä vaan tuhahdan: "Missä vitun välissä, Gina?"
"No siinä kun sä vetelit niitä mantrojas huoneessas."
"Mä tein töitä. Lähdetkö sä baariin mun kanssani?" kysyn.
Gina nousee lattialta ja vetää paidan päälleen, "Joo."
Sitten se ajaa ukon häntä koipien välissä tiehensä, antaen sille vaivaisen pusun huulille. Kyllä käy sääliksi noita miehiä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti