Anna pikkusormi

1 MINÄ



Mä mietin, että mä seuraisin sitä varmaan joka paikkaan. Vaikka se olisikin omatuntoani vastaan. Mutta aina kun se vaan katsoikin muhun, alusta asti, mä olisin tehnyt mitä ikinä se haluaisi mun tekevän. Mutta se ei ikinä pyytänyt mua tekemään mitään. Niinpä oletin, ettei se tarvinnut mua mihinkään. Okei, mä opin elämään sen kanssa. Mä menin omia menojani ja se meni omiansa. Ok. Yritin näyttää, että hei, en mäkään tarvinnut sitä. Niin varmaan. Se tajusi varmaan alusta asti, että mä jäisin jumittamaan siihen. Vaikka en edes haluaisi.

"Mä tien et sä oot hullu, sä ot aina ollut hullu hei, kyl mä sen tiedän."

Mä seuraisin sitä minne tahansa, vaikken tahtoisikaan.
Joo, tämä on rakkaustarina. Kyllä. Kertojananne Sandee, helppouskoinen, epätoivoinen ja potentiaalinen alkoholistiehdokas.


2 ME


Crispian nojasi meidän sohvaa vasten, se istui kyllä lattialla. Se väsäsi jotain laulua bändilleen, jossa se lauloi ja soitti kitaraa. Mä vaan löhösin yksinistuttavalla sohvalla, jalat roikkuen käsinojalta. Crispian välillä hymyili mulle. Se jopa hymyili mulle.

Se nousi lattialta ja suuteli mua nopeasti.
"Mä lähden käymään treenikämpällä."
"Okei,"sanoin. Sitten - klonks - se meni.

Niillä oli keikka sinä iltana Asylumissa ja Crispian tahtoi aina kaiken olevan täydellistä. Musiikin suhteen siis. Mä en ollut menossa katsomaan niitä, mä olin nähnyt ne niin sata kertaa. Sen sijaan olin menossa kaverini Lucyn kanssa erääseen baariin, jonne Crispian sanoi myöhemmin saapuvansa.

Kai meillä oli sellanen luottamussuhde. En mä ikinä ajatellut, että se pettäisi mua. Ja sen oli tiedettävä, etten mä ikinä vois pettää sitä. Se oli mun ensimmäinen varsinainen poikaystäväni. Mä olin sille ties monesko, ja aina mun päässäni kyti ajatus, että saattaisin olla joku välivaihe vain, ohimenevä numero listassa. Tosin en mä usein päätäni tuollaisilla jutuilla vaivannut. Lähdin mieluummin baariin. Joo, ei mikään järkevä vaihtoehto, mutta en mä sitä niin ajatellutkaan.

Kun Crispian lähti treenikämpälleen, joka oli yhden kerrostalon kellari, mä jäin hetken jumittamaan ja töllöttämään televisiota. Sitten mä soitin Lucylle ja kutsuin sen jo aloittelemaan meille. Okei, kello oli vasta kello, mutta... No. Lucy sanoi tuovansa paikalle myös poikakaverinsa Miken enkä mä pistänyt pahakseni. Mike oli rikas paska, joka toi aina kiitettävästi alkoholia mukanaan.

Aurinko paistoi ikkunasta silmiin ja häikäisi. Mulla oli joku risa hame ja t-paita, hiukset takussa ja varpaankynsien violetti lakka lohjennut. En mä panostanut ulkonäkööni, koska kukaan ei odottanut sitä multa. Tietenkin Crispianin pikkufanit ihmettelivät, miten sellainen hekumallinen pakkaus oli tällaisen mörököllin kanssa.

Oveen koputettiin. Laiskasti nousin ja venyttelin. Huoneessa tuoksui suitsukkeet ja mä tiesin Miken hermostuvan siitä.

"Moi!" Lucy tervehti ja kiersi toisen kätensä mun ympärilleni. Oikeasti sillä puolihalauksella ei ollut mitään väliä, se oli sellainen rutiinitoimenpide. Saman tien Lucy jatkoi olohuoneeseen ja istahti mun sohvalleni. ”Mitä paskaa sä oikein katselit?”
”En mä sitä katsellut, ”sanoin kun Mikekin oli jo päässyt sisälle.
”Voi vittu, oottekste taas poltelleet täällä jotain yrttejä?” Mike kysyi kun oli hetken nuuskinut ilmaa. ”Joo, älä nyt näe vaivaa,” pyysin.
”Ei se mitään vaivaa näe. Ei se ole ollut kuivilla pariin viikkoon, ”Lucy informoi ja ä katsahdin hämmästyneenä Mikeen. Se kohautti vaan olkiaan.
Mike oli sellainen aika isokokoinen köntys, joka näytti aika massimolta heiveröiseen Lucyyn verrattuna. Muutenkin ne oli toistensa vastakohdat. Tumma ja vaalea, tosikko ja räkättäjä, tylsä ja vähän epätylsempi. Mike häpesi kamankäyttöään kun taas Lucya huumeet ei haitanneet missään muotoa. Mä itse olen käyttänyt vain alkoholia, ravintola-annoksissa ehkä vähän turhankin paljon, kun iso osa vedetään jo ennen kuin edes ollaan siellä ravintolassa. Mutta ei mulla huumeita vastaankaan mitään ole. Mulla nyt vain ei ole ollut rahaa, aikaa eikä kiinnostusta.
”Mis Crispian on?” Mike kysyi. Avasin Lucyn ojentaman breezerin ja vastasin, että treenikämpällä. ”Kun niillä on se keikka.”
”Ai,” Mike nyökkäsi. Lucy kuokaisi syvään, ihan kuin vain jaksaakseen sanoa seuraavan lauseensa, ”Etkö sä Sandee pelkää yhtään kenen kanssa se oikein pelehtii?”
”En. Koska se pelehtii mun kanssani,” vastasin ja istahdin sohvalle Miken viereen.
”Hyvä, ettet ole mustasukkainen,” Mike sanoi. ”Joo,” huokaisin.

”Mä en ikinä sanois, et mä rakastan sua. Hei, sun on nyt vaan tajuttava se ite.”

Mä en oikeasti tiedä kuinka kauan me siinä hapotettiin. Jossain vaiheessa Mike kuitenkin sanoi, että sen pitää lähteä joihinkin pippaloihin. ”Harmi,” Lucy tuskasteli.
”Tulkaa mukaan,” Mike kehotti. Lucy rupesi haastelemaan mua mukaansa. Mua vähän epäilytti, kun olin sanonut Crispianille muuta, mutta lopulta kirjoitin sille lapun jossa kerroin, minne olen mennyt. Meillä nyt vaan oli sellainen tapa. Jotenkin ajattelin olevani sillä tavalla vastuuntuntoinen, vaikka tosiasiassa olin hyvin kaukana vastuuntuntoisesta.
Me kolme sitten lähdettiin kohti Miken jonkun tutun kotia. Se oli kaupungin keskustassa, sellaisessa suuressa talossa, joka sijaitsi sellaisen kukkulan laella. Mä ja Lucy haukottiin henkeämme niin, että taksikuskia pyörrytti aromit, mutta Mikelle tällaiset paikat olivat kai hyvinkin tuttuja.
Joku avasi oven kiviseen, meluiseen ja hämärään taloon. Musiikki pauhasi jostakin suunnasta, en tiedä mistä. Kerroksia en alkanut edes laskemaan, koska yrittäessäni päästä vessaan, menin jo sekaisin siinä, missä kerroksessa olin. Kaikenlaisia ihmisiä tuli vastaan ja tervehti iloisina. Mä en tunnistanut puoliakaan, mutta aina nostin kättäni tai nyökkäsin takaisin. Jotkut jopa tuli taputtelemaan olalle ja kyselemään kuulumisia.
”Hei mites sulla ja Thomasilla menee? Thomas on aika mulkku, hei, ei sun sen kans kannattais hengata.”
”Kuka vitun Thomas?”
”Thomas on aika mulkku, oikeesti?”
”Anteeksi kelle sä luulet puhuvas?”
”Shirley, kyl sä mut tiedät, Shirley…”
”Just.”
”Tota… Eiku hei, ethän sä oo Shirley!”
”En niin.”
”Mä luulin sua Shirleyks.”
”Niin taisit.”

”Hei, me mennään nyt,” Lucy ilmoitti jossain vaiheessa. Mä olin sohvalla, pää käsinojalla, kuola suusta valuen. ”Saat kyydin yhdeltä Joeylta jos tahdot. Se heittää meidät.”
”Öö… Kuinka paljon kello on?” pyyhin kuolaa suupieliltäni.
”Tota, kohta yksi.”
”Jos heitätte mut Asylumiin, Crispian on siellä, hei voisittekste?”
”Joo, kyl mä luulen. Ootko sä ihan ookoo?”
”Olen, olen, ” aloin nousta. ”Kai Joey on kunnon veikko, ettei huumeita veressä tai mitään?”
”Kai se on,” Lucy vastasi.
Joey oli iso rastapäinen kaveri, joka oli ihan hiljaa koko matkan. Mä istuin sen vieressä Lucyn ja Miken kuherrellessa takapenkillä. Mä katselin Joeyn rystysiä kun se ajoi. Ne oli ihan valkoset.

”Kiitti.”

Asylumin ovista virtasi vähän väkeä, joten päättelin keikan loppuneen. No todellakin. Kello oli jo vaikka mitä. Portsari katsoi mun hoippumistani vähän epäilevästi, mutta päästi mut kuitenkin vielä sisään.
Crispianin bändin, Imaginary Boysin, basisti Lee tuli mua vastaan ja morjesti. Se hymyili mutta eka mitä se sanoi ei ollut niinkään ilahtunutta, ”Ai moi.”
”Moi. Miten keikka meni?”
”Tosi hyvin. Mut… Mitä sä täällä teet, Sandee? Crispian sanoi jotain Carpe Diemistä.”
”Ei kai se ole vielä lähtenyt sinne?”
”Ei… me vasta lopetettiin.”
”No hyvä. Missä se on?”
”Tota… en mä tiedä.”
”Just.”
”Se varmaan ajatteli, että et tulis tänne.”
”Joo, mutta ei kai sen nyt pahastukaan?”
”Sandee…”
”Mitä?”
”Äh… ei mitään.”
Välittämättä Leen omituisuudesta astelin kohti takahuonetta. Leetä lukuun ottamatta siellä näkyi kyllä bändin muut pojat, mutta ei Crispiania. Rob, Lyndon ja Claus olivat kukin minkälaisen bändärin kanssa, mutta Crispian oli jättäytynyt jonnekin joukosta.
”Hei, Sandee!” Lyndon tervehti jonkun blondiliinin takaa.”
”Moi, Lyndon.”
”Etsitkö sä Crispiania?” Lyndon huolehti kysyä. Kysyin, etteikö Crispian sitten ollut vielä lähtenyt, kun ei sitä näkynytkään missään.
”Ei todellakaan,” Lyndon maukui. Rob huusi taaempaa väliin, ”Pää kiinni, Lyndon!”
Mun jonkinasteiset epäilykseni alkoivat heräämään, mutta Lyndon oli viaton. Se kääntyi Robiin päin. ”Mitä nyt?”
”Miettisit vähän,” Rob mutristi huuliaan ja pulisi päätään pahaenteisesti.
”Miettisin mitä?”
”Mieti sitä,” Rob katsoi Lyndoniin pitkään ja kääntyi sitten muihin päin. Mä olin Robille tänään kuin ilmaa, mutta kyllä mä osasin rivien välistäkin lukea.
Lähdin takaisin päin. Ja kohti vessaa. Asylumissa oli unisex-vessat, ja sen takia aika usein meikkaavista pimuista tyhjät. Mutta kun mä pääsin sisään, mikä mua odottikaan? Mun henki salpautui… Voi helvetti.
Maailma pysähtyi. Kaikki elokuvat, joissa kuva pysähtyy kun joku näkee jotain kamalaa, on siis todenperäisiä… Missään ei ollut mitään järkeä. Ensin mä en edes uskonut. Viinapiruja! Sitten korvissa alkoi suhista. Vesi nousi silmiin. Kädet meni nyrkkiin. Se ei ollut todellista. Se ei voinut olla totta.
Crispian tuijotti mua. Se ämmä ei heti tajunnut, että Crispian oli huomannut mut. Sitten kun se tajusi, se alkoi maireana hymyillä liioitellusti. Crispian horjahteli ja näytti äärimmäisen naurettavalta sumeine silmineen ja sen akan huulipunaa huulillaan.
”Ei helvetti…”
”Sandee… Mä… Mä… Mitä sä… Vittu. Mä en tiedä osaanko mä selittää… Voi saatana…”
”Eipä tässä mitään. Jatkakaa, olkaa hyvät.”
Tätä mä olin suunnitellut. Aina, kun olin pohtinut, mitä teen tällaisessa tilanteessa… jos jätkä heittää paskat mun naamaan, mä vaan hymyilen ja jatkan matkaa. Kun kävelin poispäin vessoilta, tapahtui vain jotakin, jota en ollutkaan suunnitellut. Kirvelevät kyyneleet alkoi kihota silmiin ja valua valtoimenaan pitkin mun kasvoja. Kuulin, kun Crispian huusi mun nimeäni.
Mä kävelin poru silmissä pihalle. Vedin henkeä ulkona ja yritin ajatella selkeästi. Mutta mä näin mielessäni vain sen ämmän levinneen huulipunan, kiharan hiuspehkon ja sen kaiken, mitä mä en ollut. Crispianin avuttoman ilmeen. Sen saastuneet huulet. Sen ruskean tukan, jota se luuska oli pörröttänyt.
”Sandee, anna anteeksi, hei sandee, anna pliis mulle anteeks, toi… mä olin humalassa. Mä en enää tajunnut mitään. Kun se tuli mun luokseni, mä… Mä en vaan jotenkin enää hallinnut itseäni. Ei se merkannut mulle mitään. Lyndon ja kaikki nuoli jotain naista… Sandee, mä tiedän, mä tein virheen! Siis niinku virheen! Anna mulle anteeks, siis voi vittu, en mä tiedä… En mä jaksa… Toi oli vaan joku tuntematon, joku mitätön. Se tiesi, et mä olen sun kanssas. Se tiesi sen ja se jotenkin… vakuuti mut, voi helvetin helvetti, mä olen kusipää… En mä tiedä … Sandee, annatko sä mulle anteeksi? Miks sä et sano mitään? Puhu nyt jotain! Sä tiedät, et mä haluun olla vaan sun kanssas, kai sä nyt sen tiedät? Voi jumalauta, puhutaan nyt! Hei ihan totta…”
Sen sanat vaan kaikkoni mun korvissani epäselväksi suhinaksi.
”Lähe vittuun siitä.”

Mun silmieni edessä valui kaikki toiveet ja kaikki aika kaikki hetket ja hymyt riidat ja naurut, ja ne yöt, ja aamut. Se oli mun Crispian. Mä olin juonut sen kanssa kaakaota, mä olin nukkunut sen vierellä. Mut se oli ajanut autollansa kaupunkiin, ei ketään mitätöntä mistään keikalta. Mä olin kuunnellut niiden treenejä, jokainen tunsi mut Crispian Imaginary Boyn tyttöystävänä. Mut, perkele!
Mä nojasin seinää vasten silmät kipeinä. Joku jätkä kysyi oonko mä okei, ja sai vastaukseksi vain murhaavan katseen. Mutta mä tiesin mitä mä tekisin.
Se tuli ovesta ulos persettään keikuttaen. Se ei ollut edes viitsinyt siistiä itseänsä, vitun mulkku. Huora, saatanan huora, huorahuorahuora.
”Hei, mikä sun nimi on?” kysyin siltä niin, että se säikähti yllättyneenä. Se vain katsoi muhun kuin arvioiden mikä mä olen sille puhumaan. ”Mä kysyin mikä sun nimi on!” menin ja tartuin sitä olkapäästä. Se rupesi vinkumaan.
”Hei viittisiks olla koskematta muhun, vitun hampuusi!”
”Pää kiinni, lutka! Mikä sun nimi on?”
”Leanne, jos se sun oloasi helpottaa,” se vihdoin vastasi ja lähti kävelemään. Seurasin sitä.
”Mikä sä oikein luulet olevasi, kun menet yrittään sellaista miestä, jonka tiedät seurustelevan?” Tiedätkö miksi sunlaisiasi kutsutaan? Tajuutsä yhtään, että maailmassa on muitakin ihmisiä kuin sä?”
”Pidä sä huoli omista asioistasi, narkkari. Jaa Crispianko sun kanssas, vai? Hyvä luoja…” Leanne nyrpisti nenäänsä ja katsoi mua alaspäin.
”Sä saat tuntee, et mä varmasti pidän huolen omista asioistani. Ja mun asioihini ei sun kaltaiset pikkulutkat sekoa.”
”Pelotteletko sä vai mua?”
”Mä puhun aina totuuksia, Leanne.”

AS SOON AS YOU SOUND LIKE HIM/GIVE ME A CALL/WHEN YOU´RE SO SENSITIVE/IT´S A LONG WAY TO FALL/ WHENEVER YOU NEED A HOME/ I WILL BE THERE/ WHENEVER YOU´RE ALL ALONE/AND NOBODY CARES/YOU´RE JUST A POOR MISGUIDED FOOL/WHO THINKS THEY KNOW WHAT I SHOULD DO/A LINE FOR ME AND A LINE FOR YOU/ I LOSE MY RIGHT TO A POINT OF VIEW/WHENEVER YOU REACH FOR ME/I´LL BE YOUR GUIDE/WHENEVER YOU NEED SOMEONE/TO KEEP IT INSIDE/EHENEVER YOU EED A HOME/ I WILL BE THERE/WHENEVER YOU´RE ALL ALNE/AND NOBODY CARES/
I´LL BE YOUR GUIDE IN THE MORNING/YOU COVER UP BULLET HOLES/---
(Starsailor – Poor Misguided Fool)

Mä jätin sen punaisena, likaisena murskana tielle. Jos mä sanosin, ettei mun ollut tarkoitus, ei kukaan uskoisi. Ja mä valehtelisin. Varmasti mun oli tarkoitus tehdä se. Ei vain juuri silloin eikä sillä tavalla. Vaikka metalli koski siihen viimeksi, enkä mä, niin silti se olin minä joka sen siihen jätti makaamaan. Punaisena, likaisena murskana.

BE MY LOVING ANGEL, COME AND TAKE MY HEART. IT´S GETTING HARDER TO BREATHE, AND ALWAYS HARDER TO LEAVE. BE MY LOVING ANGEL, COME AND DRIVE MY CAR. THIS ROAD´S TOO MUCH FOR ME, SHOW ME AN EASIER WAY TO LEAVE.